torstai 20. helmikuuta 2014

Villasukkasankari

Olen keksinyt uuden lajin talviolympialaisiin. Se on villasukilla luistelu. Ammattilaiset voisivat laittaa kaikkensa likoon kehitellessään optimaalisesti luistavia kuituja ja neulekuvioita. Kisan lopuksi sellaiset pienet suuret suloiset koirat, kuten Momo, voisivat käydä keräämässä jalasta luisuneet sukat pois areenalta. Mielettömän viihdyttävää, eikö?

Momo tosin on viimeaikoina keskittynyt lähinnä siihen, että sukat on levitelty tasaisesti ympäri taloa. Pyydettäessä se kuitenkin kiikuttaa minulle niin sukat kuin lelutkin, ja juoksee tyytyväisenä perässäni, kun etsin ärsyyntyneenä kadonnutta paria. Tyhmähassuihana koira.

Momo viime kesän sm-karkeloissa. Kuva © Kirsi
Tajusin treeneissä taas yhden asian, joka tekee minusta ja Momosta hieman epäsopivan agikoirakon. Meiltä molemmilta puuttuu keskittymiskyky. Kun minä en keskity, ei Momokaan keskity. Kani keskittyy tekemiseen aina joko täysillä tai ei ollenkaan. Eli perjaatteessa siis aina täysillä, riippumatta siitä, olenko minä mukana vai en. Juuri se on kyllä agilityssa niin vaikeaa - rata vaatii 110% huomiosta, jos haluaa saada hyvää jälkeä aikaiseksi.

Agilitysta muuten ei toivottavasti koskaan tule olympialajia. Meillä on jo ihan tarpeeksi koleaa ilmapiiriä, liian nuorena treenattuja koiria ja liian suuriksi venytettyjä fyysisiä vaatimuksia. Onneksi on myös paljon järkeviä ja mukavia ihmisiä. Tykkään itse treenata tavoitteellisesti, mutta ihailen myös huoletonta keskinkertaisuutta (määritelmä vapaa).

Eilen löysin lattialta palasen kesää - sitruunaperhosen. Se oli elossakin, en tajua miten. Kaipaan jo kesää. Vaikka lämpimien hallien keinonurmilla on siistiä ja mukavaa, tuntuu, että saan parhaat fiilikset ulkoradoilta. Pöllyäviltä hiekkakentiltä, joissa maa joustaa pois lenkkarin alta ja ötökät syö ja aurinko, sade ja tuuli tuntuu poskilla. Sitä ennen pitää vain selvittää kurainen kevät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita. (: